Minun Bullet Journalini

Näitä bullet journal -aiheisia kirjoituksia on Blogistania pullollaan. Selailen itse usein Pinterestistä aiheeseen liittyvää sisältöä, ja alan jo kyllästyä kun samat ideat hiukan eri nimillä putkahtavat vastaan uudelleen ja uudelleen. En siksi aio kirjoittaa bullet journalin aloittamisohjetta enkä listaa parhaista muistikirjoista tai kynistä, enkä linkkilistaa parhaille Bullet journal -blogeille. Löydät niitä kyllä helposti muualtakin.

Parasta bullet journalissa on se, että se voi olla ja sen kuuluu olla juuri käyttäjänsä näköinen. Kukaan ei voi sanoa, mitä bujossa pitää olla tai ei saa olla, miltä sen pitää näyttää tai kuinka usein sitä pitää käyttää. Jos etsit omaa tyyliä, kokeile vaikka niitä edellämainittuja Pinterest-ideoita. Tässä kirjoituksessa kerron, miten minä käytän bujoa ja mitä bujoni sisältää.

Olen siirtänyt kalenterini/almanakkani kokonaan bujooni, ja se onkin sen tärkein ominaisuus. Aikatauluni vaihtelee jossain määrin viikosta toiseen (ei tosin niin paljon kuin ennen), joten olen riippuvainen yksityiskohtaisesta almanakasta. Teenkin viikkonäkymäkseni bujoon hyvin perinteisen almanakkamaisen näkymän.

Olen joskus vuosia sitten tehnyt kalenterin kokonaan itse tyhjään muistikirjaan. Siinä oli aika homma kun tein aihiot kerralla 52 viikolle. Nyt en tee niin, vaan bujosta löytyy kuluvan viikon lisäksi aina 4 seuraavaa viikkoa. Mihin siis merkkaan asiat, joita sovitaan kauemmaksi tulevaisuuteen? Sitä varten on tulevaisuusloki.

Otin nykyisen muistikirjan käyttöön kesäkuussa, joten tein puolen vuoden tulevaisuuslokin ajalle heinä-joulukuu. Alareunassa on lisäksi tulevlaisuus-tulevaisuusloki, jossa on keväälle ulottuvia tärkeitä päivämääriä. Se alkaa olla sen verran täynnä, että alkaa olla aika tehdä tulevaisuusloki seuraavaksikin puoleksi vuodeksi.

Käytän sekä viikko- että tulevaisuuslokissa samoja koodivärejä: punainen työasioille, violetti vapaaehtoistyölle jne. Se jotenkin helpottaa kokonaisuuden hahmottamista. Jotkut tekevät tulevaisuuslokin ja viikkonäkymän väliin vielä kuukausilokinkin, ja minäkin tein ennen, mutta en koe sitä enää tarpeelliseksi.

Varsinaisen aikataulunhallinnan lisäksi teen monen muun bujoilijan tavoin bujooni joitakin trackereita, eli seurantasivuja, joiden avulla voin pitää kirjaa siitä, miten onnistun tavoitteissani. Tässä kohtaa on sudenkuoppa, johon moni aloitteleva bujoilija putoaa, ja niin kävi myös minulle. Nimittäin nälkä kasvaa syödessä, ja lopulta seurannassa on niin monta asiaa, että alkaa elää arkea bujon kautta ja joka päivä on kuin urheilusuoritus, kun yrittää saada merkkejä trackereihin. Silloin homma ei täytä tarkoitustaan vaan siitä tulee rasite. Hoksasin onneksi jossain vaiheessa yksinkertaistaa rajusti habit trackeriani eli tottumusseurantasivuani, nykyään seurannassa on vain muutama asia, jotka ovat arkeni sujuvuuden ja terveyteni kannalta tarpeellisimpia. Parhaassa tapauksessahan trackerit voivat auttaa huomaamaan huonoja taipumuksia ja tiettyjä toistuvuuksia, esimerkiksi jos missattua jumppaa seuraa aina masennuspäivä tms. Itse olen huomannut, että toimivan arkeni pohjaksi tarvitsen hyvät aamut, joihin sisältyy esimerkiksi kodin siivoaminen sekä lukemista ja mietiskelyä. Lisäksi säännöllinen uni- ja liikuntarytmi on mielialalleni elintärkeitä asioita, joten näitä asioita seuraan habit trackerissäni.

Mood trackerin eli mielialaseurannan teen joka kuukausi.

Elokuussa löysin Pinterestistä hauskan idean niistä vähemmän tärkeistä seurattavista asioista, ja päätin toteuttaa sen syyskuussa.

Tavoitebingo löysi tiensä myös lokakuun bujo-sivuille. Mistä tuli mieleeni, että sivujen jako on asia, jonka eri bujoilijat tekevät eri tavalla. Tässä esiteltyä bullet journaliani olen täyttänyt ihan vain järjestyksessä sivu kerrallaan, mikä tarkoittaa sitä, että viikkokalenteriaukeamien välissä on satunnainen määrä muisti, trackereita ja muita muistiinpanoja, eivätkä yhden kuukauden seurantasivut ole välttämättä saman kuukauden kalenterisivujen yhteydessä. Olen helpottanut oikeiden sivujen löytämistä kirjanmerkeillä ja merkkaamalla sivujen reunoja washiteipeillä, eli koristeteipeillä. Kun siirryn uuteen muistikirjaan, aion pyrkiä parempaan järjestykseen tässä suhteessa, mutta en ole vielä täysin päättänyt, miten sen käytännössä toteutan.

Muistilistoja bujoni on pullollaan. Tässä yksi hyödyllisimmistä:

Jos bujolleni pitäisi määrittää joku teema, se olisi varmastikin elämänhallinta. Olen onneksi oppinut vaatimaan itseltäni vähän vähemmän viime aikoina ja löytänyt tasapainoa elämääni. Elämänhallinta on kuitenkin asia, jonka kanssa painiskelen jatkuvasti ja pyrin parantamaan sitä. Siihen liittyviä sivuja onkin paljon bujossani, tässä yksi esimerkki.

Tässä muodossaan bujon pitäminen vie minulta aikaa arkena 10 minuuttia päivässä ja viikonloppuna hiukan enemmän, ehkä puolisen tuntia, kun teen uuden viikon kalenteria jne. Koen sen olevan ihan hyödyllistä ajankäyttöä, koska ensinnäkin se on hauskaa touhua ja toiseksi se on sitä minä-aikaa, jota ihminen tarvitsee jonkin verran!

Suhteeni alkoholiin, vol. 2

 Kuva: ketelone.com

Kirjoitin samasta aiheesta jo helmikuussa 2017. Tämän kirjoituksen sisältö ja tarkoituskin on aika pitkälti sama, eli julistan juhlallisesti, että olen päättänyt lopettaa alkoholin käytön kokonaan. Tästä voitte sherlockmaisesti päätellä, että edellisellä kerralla päätökseni ei pitänyt.

Perustelut päätökselleni ovat edelleen samat. Aivan yksinkertaisesti koen, että alkoholista on minulle paljon enemmän harmia kuin iloa, siksi haluan poistaa sen elämästäni. 

Miksi sitten päätökseni ei viimeksi pitänyt? Yksi iso syy on se, että edellisellä kerralla en ehkä saanut Mieheltä täyttä tukea päätökselleni. Hän ei nähnyt asiaa niin aiheellisena kuin minä, ja häntä vaivasi asian sosiaalinen puoli, eli se "numero", joka asiasta väistämättä nousee aina kun esimerkiksi mennään kavereille kylään. Tällä kertaa olemme keskustelleet asiasta yhdessä ja hän ymmärtää nyt paremmin, miksi tällainen päätös on tehtävä, on samaa mieltä ja siksi tukee minua täysin. Mitä tulee tuohon sosiaaliseen puoleen, uskon vakaasti, että ne rakkaimmat ystävämme joiden kanssa todella haluamme viettää aikaa, ymmärtävät kyllä ja tottuvat ajatukseen nopeasti.

Kolme viikkoa on nyt menyt, ja kuten edelliselläkään kerralla, en nytkään koe mitenkään vaikeaksi olla ilman alkoholia, eikä minua haittaa vaikka toiset ympärilläni joisivat. Tottakai välillä tekee mieli, lähinnä olutta tai viiniä. Silloin otan lasin mehua, teetä tai vichyä. Tutustuin myös jo edellisellä absolutismikaudellani muutamaan ihan kelvolliseen alkoholittomaan olueen, ne toimivat mainiosti esimerkiksi saunajuomana. Hyviä alkoholittomia valko- ja kuohuviinejä on myös, juomakelpoiseen alkoholittomaan punaviiniin en ole vielä törmännyt.

Viime kesänä muuten, kun käytiin parin päivän reissulla Tukholmassa, kiinnitimme huomiota mielenkiintoiseen ilmiöön: useammassakin panimopubissa, joissa kävimme, oli lähes yhtä pitkä lista alkoholittomia vaihtoehtoja kuin tavallisiakin oluita! Lisäksi yhdessäkin paikassa, joka myi oman panimon oluita pick&mix-tyyliin "valitse 6 pulloa, maksa X kruunua", oli isolla tekstillä mainoslause "Kaikissa oluissa korkeintaan 5 prosenttia alkoholia!" Suomessa vastaava mainos olisi "vähintään 6"... Toivotaan, että tämä kulttuuri olisi tulossa tännekin päin pikkuhiljaa. Ehkä pienpanimobuumi auttaa siinä, ja ihmiset alkavat juoda enemmän makuelämysten takia ja vähemmän alkoholin takia.

Kerron taas myöhemmin, miten menee.

Psykologin juttusilla

Pääsin eilen ensi kertaa elämässäni psykologin juttusille. 

Olen jo useamman vuoden mennyt masennuslääkkeillä niin, että reseptiä on vain uusittu ja uusittu ja olen pienellä marginaalilla saanut muutella itse annostusta sen mukaan, mikä on vointini. Alkuvuodesta reseptin uusimista pyytäessäni lääkäri sanoi, että voisi olla hyvä tavata ja vähän päivittää tilannetta, ja olin sitä miettinyt itsekin. Olen aina ajatellut, ettei jostain terapiasta ole mulle hyötyä, koska mulla ei ole mitään ”traumaa” taustallani, joka vaatisi käsittelemistä. Viime vuosina olen kuitenkin huomannut monenlaisia epäterveitä ajatusmalleja, jotka toistuvat elämässäni ja joiden huomaan peilaavan lapsuuttani ja muita kokemuksiani. Mainitsin tästä lääkärille ja sain lähetteen psykologille. 

Eilinen käynti oli lähinnä sellainen kartoituskäynti ja se johti siihen, että lähdetään liikkeelle 5 käynnin hoitojaksosta. Minua pyydettiin kertomaan ajatuksiani siitä, miksi lähetteen sain ja minä kerroin. Ja kerroin ja kerroin. Puhuin aika lailla tauotta 60 minuuttia, mikä ei ole mikään ennätys, kuten perheeni ja ystäväni osaisivat kertoa, mutta tällä kertaa olin ihan poikki jälkikäteen. 

Koko ajatusmaailmani tiivistäminen 60 minuuttiin korosti taas sitä, miten tosi suuri osa elämästäni kiertyy perheeni ympärille. Hyvässä ja pahassa. Enimmäkseen hyvässä. Mutta väitän, että harvalle ihmiselle perhe on niin pohjattoman tärkeä kuin minulle.

Elin koko lapsuuteni ja pitkälle teini-ikään lasisessa pilvilinnassa, joka perustui siihen harhakuvaan, että meidän perhe on aivan täydellinen eikä meille ikinä voi tapahtua mitään pahaa. Olen elänyt koko elämäni siinä pelossa, että mokaan jotenkin ja pilaan kaiken. Ja kun jossain vaiheessa tajusin, ettei harhakuvani olekaan totta, putosin korkealta ja kovaa. Ja kun jossain vaiheessa tajusin, etten voi välttää mokaamista loputtomiin, päätin mokata kunnolla. Sitä joko on tai off, kuten usein mainitsen. Olen joko täydellinen tai aivan kaikkea muuta. Keskimäärin siis ihan jees, mutta hieman lähempänä toisiaan olevat ääripäät helpottaisivat jaksamista huomattavasti.

Psykologi kysyi, mitä toivon hoitojaksolta saavani. Sanoin että tasapainoa. Jos olisin paremmin tasapainossa, rakkauteni perheeseenikin olisi, no, tasapainoisempaa. Meidän ei tarvitse olla täydellisiä, vaikka rakastammekin toisiamme niin paljon, että sen ajatteleminen sattuu aivoihin.

Mitä laukustani löytyy?

Rakastan listoja. Teen niitä sekä tosi tärkeistä että yhdentekevistä asioista. Siksi bullet journal on niin mun juttu! Jossain muistan nähneeni ”suomennoksen” bullet journalista, joka oli jotain tänne päin: ”listoihin perustuva päivyri”. En yhtään muista missä tuon näin ja sehän on todella kapeakatseinen selitys bujon merkityksestä, mutta jostain kai on lähdettävä. Sovitaanko, että joku keksi tuon suomennoksen ennen kuin perehtyi bullet journalin todelliseen potentiaaliin?

Mulle bullet journal on yhdistelmä kalenteria, to-do-listaa ja elämänhallintaopasta by me, myself & I.  Mun oma elämä on sattumalta bullet journalin kannalta herkullisen vaihtelevaa, koska se sisältää normaalin arjesta selviytymisen lisäksi sekä vaihteleva-aikatauluista työtä että vapaaehtoistyötä, jonka aikataulun määrittelen itse sen mukaan, miten muut asiat kalenteriin asettuu. Ja koska olen boheemin unohtelevainen, muistilistat sinne tänne vain koristelevat koko homman. (Eikö vain että on tosi siistiä määritellä itsensä ”boheemiksi” sen sijaan, että sanoisi suoraan olevansa lahopää?)

Yläasteiässä opettelin rotlan ”lompakko, kännykkä, avaimet, rasva, harja, penaali, kalenteri, meikit, siteet” joka-aamuisen koululaukun pakkaamisen avuksi. Myöhemmin en enää jaksanut kantaa hiusharjaa ja meikkejä mukana, mutta mulla oli pieni pussukka, johon sisältyi käsivoide, särkylääke, laastareita, terveysside ja/tai tamponi, ehkä kosteuspyyhe ja muita enemmän tai vähemmän tarpeellisia tarvikkeita. Se korvasi ainakin rasvan ja siteet alkuperäisestä listastani ja on viimeistään viime vuosina saanut nimen ”säläpussi”.

Nykyään mantrani on ”lompakko, kännykkä, avaimet, säläpussi, vesipullo, iPad”. Jos ne ovat mukana, pärjään vaikka jotain muuta unohtuisi. Lompakko, kännykkä ja avaimet ovat ne kaikkein tärkeimmät!

Mielenkiintoinen uusi näkökulma pakkauslistoihin oli lukemani kirjoitus katastrofeihin valmistautumisesta: meillä päinhän ei suurta vaaraa maanjäristyksistä, tsunameista tai hirmumyrskyistä ole, mutta eihän nykypolitiikasta tiedä! On sitä ennenkin jouduttu kodeista lähtemään yhtäkkiä yllättäen täällä Suomessakin, miksei nykyäänkin? Tämä ei tietenkään liity siihen, mitä pakkaamme laukkuihimme päivittäin, vaan ”katastrofireput” pitäisi olla erikseen valmiina, helposti napattavissa mukaan, kun tilanne vaatii.

Olen huomannut, että moni nainen kulkee viikkokausia siirtäen aina välttämättömät tavarat uuteen laukkuun, niin että moni tavara on ”varmaan jossain toisessa laukussa”. Minä en pysty siihen. Joskus aiemmin kirjoitinkin kokemuksistani konmari-ideologiaan liittyen ja kerroin, että mulle sopii tapa tyhjentää laukku aina kotiin tullessa. Se on jäänyt arkeen. Jos en tavallaan ”nollaa” tilannetta illalla ja aloita alusta aamulla, unohdan 97% varmuudella jotain.

Itsensä rakastamisesta

"If we really love ourselves, everything in our life works" -Louise Hay

Aiemmin tällä viikolla mietin itsensä rakastamisen merkitystä. On sanottu, että pitäisi rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään.  Myös monien toimivaksi kokema ohje parisuhteeseen on, että pitäisi rakastaa puolisoaan kuin itseään. Silti olen usein miettinyt, että mitä se oikeastaan tarkoittaa, kun moni yhteiskunnan ongelmista johtuu siitä, että ihmiset rakastavat enemmän itseään kuin mitään muuta. 

Eilen oivalsin jotain. Rakkaushan on pohjimmiltaan myötätuntoa. Mitä on myötätunto itseä kohtaan?Eikö se ole sitä, että ymmärtää omat tarpeensa niin syvällisesti, että oivaltaa, mitä todella tarvitsee ja mitkä asiat ovat sellaisia, mitkä todella lisäävät minun, itseni, onnellisuutta?

Tästä seurasi se varsinainen oivallus: kun ihminen ymmärtää, mikä hänelle itselleen on onnellisuuden kannalta tärkeintä, hän pystyy myös todella asettumaan toisen asemaan ja ymmärtämään, mikä häneltä mahdollisesti puuttuu. Hän ei välttämättä pysty poistamaan tuota ongelmaa, mutta hän pystyy suhtautumaan siihen aidosti myötäeläen. Empatia, jonka yksi määritelmä kuuluu: ”sinun tuskasi minun sydämessäni”, on mielestäni jaloimpia tavoitteita, joita ihminen voi ihmissuhteissaan itselleen asettaa. 

Henkisten sairaustilojen alla se, mitä itse todella tarvitsee, usein hämärtyy. Sen takia myös toisten ongelmien ymmärtäminen hämärtyy. Koska jos ei ymmärrä omaa tunnemaailmaansa, ei voi ymmärtää myöskään toisten tunnemaailmaa.

Edellä mainittujen havaintojen johdosta pidän ohjetta ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” älykkäänä, ja, ottaen huomioon että tätä ohjetta on jaettu eteenpäin jo kauan ennen nykyisiä psykologisen lääketieteen kehitystä, suorastaan nerokkaana!

Olisipa sen noudattaminen helppoa! Mutta itselleni ei ainakaan ole. Oma masennukseni on lähinnä lievän ja keskivaikean välillä, mutta se, mihin se nimenomaan ensisijaisesti vaikuttaa, on juurikin kykyni nähdä oma arvoni. Voitte kuvitella loput. 

Tiedän, että ole ainoa. Otan tavoitteekseni itseni rakastamisen sen takia, että pystyn rakastamaan muita sen ansiosta. Lähteekö kukaan muu mukaan?

Luettu kirja: Affinity Konar - Elävien kirja

Luin kirjan. Se oli ihana ja kamala.

Seurailen jonkin verran kirjablogeja, ja aina kun jokin esiteltävänä oleva kirja vaikuttaa mielenkiintoiselta, merkkaan sen itselleni ylös aina vain kasvavaan lukulistaan. Lista alkaa olla sen verran pitkä, että vaikka se lakkaisi kasvamasta juuri tänään, mutta menisi silti vuosia kaikkien kirjojen lukemiseen. En myöskään millään voi muistaa enää jälkikäteen, millä perusteella olen minkäkin kirjan listaan lisännyt.

Tästä listasta sitten valitsen jotakuinkin summanmutikassa, usein jopa arvon, kirjoja kulloiseenkin lukuvuoroon. Niinpä sitten tälläkin kerralla huomasin vasta kirjastosta poistuessani valinneeni joululoman mökkiluettavaksi kaikkea muuta kuin kevyen kirjan. Riittänee, kun mainitsen, että takakansiteksti sisältää nimet "Auschwitz" ja "Josef Mengele".

Kirja on järkyttävä ja lumoava. Se on kaunistelematon, mutta ei sorru mässäilyyn. Kirjasta kauniin tekee toivon pysyvyys ja lapsen viaton näkökulma.

Kirjan loppupuolella minulle tuli paha mieli kostonhalun voimakkaasta läsnäolosta, niin luonnollinen kuin tuo tunne varmasti kirjan henkilöille olikin. Mutta sitten vastaan tuli tämä kohta:

"Koko maailma ehkä halusi pakkomielteenomaisesti kostaa. Mutta omasta puolestani tiesin, että halusin antaa anteeksi. Kiduttajani ei pyytäisi minulta koskaan anteeksi - se oli täysin varmaa - mutta tiesin, että se voisi olla ainoa todellinen voima, joka minussa vielä oli, keino säästyä hänen kynsistään, otteelta jonka tunsin lähelläni joka aamu kun heräsin."

 Tämä kirja piti lukea, ja olen iloinen että tein sen.

Lisää opettajanvastuupohdintaa

"Arvaa mitä Eicca! Mulla on uudet kalsarit! Kato mä näytän. Ne on Salama McQueen -kalsarit, mut ne on vähän isot ku ne on kolmeviivaneljävuotiaitten kokoa. Ni mun pitää välillä aina vähän nostaa niitä."

Gotta love this job. Kun ensimmäinen sosiaalinen kohtaaminen työpaikalla on edellä kuvatun kaltainen, ei voi olla huono työpäivä.

Tuli mieleen vielä yksi seikka liittyen aikaisempaan tekstiini soitonopettajan roolista lapsen elämässä. Kerran muskaria pitäessäni huomasin äkkiä, että ryhmässä oli lapsi, joka kiusasi toista lasta! Molemmat niitä kolmeviivaneljävuotiaita. Kun soitettiin laattasoittimia tämä kiusaaja soitti omaansa, kunnes yhtäkkiä tökkäsi vierustoverin laattasoittimen kumoon ja jatkoi sitten omansa soittamista. Myöhemmin saman tunnin aikana lapset olivat keskittyneet piirtämään asioita, joita kuunneltu musiikki toi heidän mieleensä. Yhtäkkiä kiusaaja kurottautui saman vierustoverin puoleen ja piirsi ison töhryn tämän paperiin ja jatkoi sitten omaa piirustustaan. Vastaavanlaisia pieniä juttuja toistui niin monta kertaa, etten voinut olla huomaamatta sitä, eikä ollut perusteita olettaa, että ne olisivat olleet jonkinlaista hyväntahtoista pilailua.

Mietin kuumeisesti, mitä minun pitäisi tehdä. En halunnut tehdä lapsesta silmätikkua, koska se vain pahentaisi asiaa, enkä halunnut tehdä kärpäsestä härkästä, tässä kohtaa puhuttiin kuitenkin vain muutamasta pienestä, suht harmittomasta tempusta. Ymmärsin kuitenkin, että jos asialle voi jotain tehdä, niin se on nyt. Voiko yksi muskaritäti tehdä jotain tulevan koulukiusaajan synnyn estämiseksi? Jaa-a, tiedä häntä. Päätin kuitenkin edes yrittää! Ehkä sillä on jotain vaikutusta.

Tulin ajatelleeksi, että monesti "häiriökäyttäytymisen" taustalla on yksinkertaisesti huomionkaipuu. Siksi päätin antaa sitä tälle lapselle. Positiivista sellaista. Ihan pientä, yksinkertaista, ei toisten kustannuksella. Istuin itse hänen vieressään piirustustuokion aikana ja kuuntelin, kun hän selitti piirustustaan, ja muuta sellaista.

Nyt olisi hirveän hienoa kertoa joku valtavan iso psykologinen valaistuminen, jonka koin tai jokin huikea saavutus tai kehitystarina Torey Haydenin tapaan, mutta siinä se oli. Se riitti, se auttoi. Vähän huomiota ja pari tiukkaa kieltoa.

Minä olen vain muskaritäti, mutta ehkä jos niitä huomioivia aikuisia löytyy tarpeeksi monta, pystytään taipumus kiusaamiseen kitkemään pois. Olen joskus lukenut, että ensimmäiset 5 ikävuotta ovat ne kaikkein merkittävimmät ja vaikuttavat kaikkeen sen jälkeiseen kehitykseen hyvässä ja pahassa. On ihanaa saada työskennellä tällaisten ihmisversojen kanssa!