Rakas Eicca 16v.!
Terveisiä vuoden 2017 lopulta! Kyllä, täällä ollaan ja maailma on edelleen pystyssä, juuri ja juuri. Sinä elät vuotta 2002 ja käyt toista vuotta lukiota. Vanhojentanssiharjoitukset taitavat olla käynnissä jo?
En rupea sen enempää spoilaamaan elämäntilannettani. Moni asia on eri tavalla kuin kuvittelet, mutta tunnen oloni turvalliseksi ja rakastetuksi.
Mietin pitkään, mitä haluaisin sinulle kirjoittaa ja mitä en. En halua sanoa, että kaikki tulee menemään hyvin, koska se ei ole totta. Mutta en toisaalta halua pelotellakaan, koska sinä kestät kyllä. Olet oikeastaan aika vahva ihminen, vaikka et usein oloasi sellaiseksi tunnekaan. Päädyin lopulta muutamaan asiaan, joista haluan kirjoittaa, ja kuten tiedät, rakastan listoja, joten tässä ne tulevat listan muodossa.
1) Eicca, se mitä koet koko ajan enenevässä määrin... Olet koko ajan väsynyt. Et saa itseäsi sängystä ylös ja ulos lähteminen on aika ajoin lähes mahdotonta. Olet koulussa hädin tuskin puolet tunneista ja puhut itsesi kursseista läpi rimaa hipoen, vaikka oikeasti sisimmässäsi rakastat opiskelua. Et tiedä mistä se johtuu, oletat olevasi vain laiska. Suurimman osan ajasta olet yksin, et juurikaan vietä aikaa ystäviesi kanssa vaan jäät mieluummin kotiin. Kotonakaan et kuitenkaan saa asioita tehtyä, koulutyöt ovat tekemättä, huoneesi on sotkuinen etkä jaksa edes meikata tai laittaa tukkaasi, vaikka olet 16-vuotias. Päätät usein, että maanantaina parannat tapasi, ja saatat onnistuakin päivän tai pari, mutta siihen se jää... Jatkanko vielä?
Se on masennusta. Se on sairaus, johon saa apua. Olet kyllä boheemi tapaus, mukavuudenhaluinenkin eikä yksin viihtyminenkään ole väärin, mutta tämä kaikki menee reilusti normaaliuden rajojen ulkopuolelle. Eikä se mene ohi itsestään vaan nakertaa itsetuntoasi ja sen myötä pahentaa itse itseään. Puhu asiasta jollekulle, puhuthan?
Ja uskothan, että oikeasti olet ihan riittävän reipas, nautit järjestyksellisyydestä ja tunnollisuudesta ja pystyt luomaan kestäviä, syviä, molemminpuoleisia ystävyyssuhteita. Tarvitset vain vähän apua kaivaaksesi todellisen itsesi masennuksen alta esiin.
2) Luota itseesi sellistinä. Tällä hetkellä et luota, eikä luota moni muukaan, koska edellä mainitut seikat vaikuttavat myös soittamiseesi ja koska jotkut ihmiset itsekkäistä syistä ovat halunneet polkea sinua alas, mutta olet oikeasti ihan lahjakas. Tulet vielä löytämään omat vahvuutesi ja pääset hyödyntämään niitä tavoilla, joita et osaa vielä kuvitellakaan. Musiikki on henkireikä, rakas työ ja upea mahdollisuus. Vaali sitä.
3) Älä kanna niin paljon huolta toisista. Asiat tulevat menemään pieleen. Moni asia, jota pidät vuorenkaltaisena, pysyvänä ja vankkana osana elämääsi, tulee kääntymään päälaelleen. Ja kun niin tapahtuu, kaikki selviävät kyllä. Sinä et ole silloin vastuussa toisten jaksamisesta. Usko minua, te kaikki tulette ulos tunnelin toisesta päästä vahvempina kuin koskaan.
4) Ole rohkeasti sitä, mitä olet. Tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Ne ihmiset, joilla on väliä, hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet. Usko minua, minä olen sentään sinä.
5) Niistä jätkistä, joiden kanssa aika ajoin tekstailet... Se jonka nimi alkaa M:llä, on idiootti. Unohda se.
6) "Alkaa kirjoittamaan" on nykyään hyväksyttyä, kieliopillisesti oikeaa suomea. Usko tai älä.
Olet hyvä tyttö. Kauniskin. Rakastettu. Sinun nyt ja minun nyt. Älä unohda sitä.
Rakkaudella
Eicca 31 v.
PS. Kirjoita enemmän!
-
tiistai 31. lokakuuta 2017
maanantai 23. lokakuuta 2017
Masentuneen perfektionistin pääosin positiivisia mietteitä
Olen jaksellut taas vähän paremmin! Vaikkakin se viime postauksen lähes valmis neule päätyi purkuun...
Iso osa on ollut sillä, että sää on vähemmän harmaa. Olen aivan eri ihminen, kun aurinko paistaa.
Olen iloinen, että sain purettua asioita viime postauksen tavoitelistaksi. Tavallaanhan se on vain lista yksinkertaisia itsestäänselvyyksiä, mutta joskus sitä kaipaa juuri niitä. Yleensä kun mulla on taipumus listata tavoitteita tyyliin "ensi maanantaina minusta tulee täysin uusi ihminen" ja sitten kun en, yllätys yllätys, onnistukaan siinä niin lannistun enkä hetkeen jaksa edes yrittää.
Olen päässyt bujoilun makuun nyt oikein kunnolla. Bullet journal on kuin minua varten keksitty juttu eikä ollut yllätys, että jäin siihen koukkuun. Se oli, etten jäänyt ekalla yrittämällä. Vasta nyt. Tosiasiahan on, että bujo on mulle todellinen kaksiteräinen miekka! Pohjaton rakkauteni järjestelmällisyyttä, listoja ja aikatauluja kohtaan pääsee oikeuksiinsa ja saan suurta tyydytystä valitessani juuri ne asiat, joita haluan seurata ja sitten täyttää asioita omiin kohtiinsa. Mutta bujo on toisaalta todella hyvä kasvualusta liialliselle perfektionismille, joka on iso ongelma mulle. Järjestelmällisyys on kaunista ja pidän sitä mahtavana lisänä muuten boheemiin luonteeseeni. Ilman sitä en saisi ikinä mitään aikaiseksi. Mutta epäterve perfektionismi on rumaa. Se vie ilon elämästä ja on lannistavaa sekä itselle että ympärillä oleville.
Mahtaako kukaan muu analysoida omia ongelmiaan niinkuin minä? Välillä nauran itseäni. Voisin kirjoittaa amatöörilääkärikirjan perustuen oman mieleni kummallisuuksiin! Blogi tietenkin antaa väärän kuvan, koska nimenomaan täällä märehdin tämmöisiä ja annan ymmärtää, etten paljon muuta teekään. :) Teen minä. Olin tänäänkin pitkään ulkona, nautin kirpeän aurinkoisesta päivästä valtavaan villahuiviini kääriytyneenä (kutsun sitä käärinliinaksi), tapasin useita ystäviä ja söin yhden kanssa ihanan lounaan. Hymyilin paljon, puhuin paljon, kävelin paljon, palelin vain hiukan. Hyvä päivä.
Iso osa on ollut sillä, että sää on vähemmän harmaa. Olen aivan eri ihminen, kun aurinko paistaa.
Olen iloinen, että sain purettua asioita viime postauksen tavoitelistaksi. Tavallaanhan se on vain lista yksinkertaisia itsestäänselvyyksiä, mutta joskus sitä kaipaa juuri niitä. Yleensä kun mulla on taipumus listata tavoitteita tyyliin "ensi maanantaina minusta tulee täysin uusi ihminen" ja sitten kun en, yllätys yllätys, onnistukaan siinä niin lannistun enkä hetkeen jaksa edes yrittää.
Olen päässyt bujoilun makuun nyt oikein kunnolla. Bullet journal on kuin minua varten keksitty juttu eikä ollut yllätys, että jäin siihen koukkuun. Se oli, etten jäänyt ekalla yrittämällä. Vasta nyt. Tosiasiahan on, että bujo on mulle todellinen kaksiteräinen miekka! Pohjaton rakkauteni järjestelmällisyyttä, listoja ja aikatauluja kohtaan pääsee oikeuksiinsa ja saan suurta tyydytystä valitessani juuri ne asiat, joita haluan seurata ja sitten täyttää asioita omiin kohtiinsa. Mutta bujo on toisaalta todella hyvä kasvualusta liialliselle perfektionismille, joka on iso ongelma mulle. Järjestelmällisyys on kaunista ja pidän sitä mahtavana lisänä muuten boheemiin luonteeseeni. Ilman sitä en saisi ikinä mitään aikaiseksi. Mutta epäterve perfektionismi on rumaa. Se vie ilon elämästä ja on lannistavaa sekä itselle että ympärillä oleville.
Mahtaako kukaan muu analysoida omia ongelmiaan niinkuin minä? Välillä nauran itseäni. Voisin kirjoittaa amatöörilääkärikirjan perustuen oman mieleni kummallisuuksiin! Blogi tietenkin antaa väärän kuvan, koska nimenomaan täällä märehdin tämmöisiä ja annan ymmärtää, etten paljon muuta teekään. :) Teen minä. Olin tänäänkin pitkään ulkona, nautin kirpeän aurinkoisesta päivästä valtavaan villahuiviini kääriytyneenä (kutsun sitä käärinliinaksi), tapasin useita ystäviä ja söin yhden kanssa ihanan lounaan. Hymyilin paljon, puhuin paljon, kävelin paljon, palelin vain hiukan. Hyvä päivä.
torstai 12. lokakuuta 2017
Miten selättää infernaalinen väsymys?
Ikävää kirjoittaa masennustekstiä, en ihmettele jos kukaan ei jaksa lukea.
En selvästikään ole ainoa, joka on poikkeuksellisen väsynyt tänä syksynä. Moni valittaa samaa. Jonkun kanssa spekuloitiin, että mahtaakohan johtua huonosta kesästä. Ei oikein päässyt varastoimaan energiaa ja sitten yhtäkkiä alkoikin jo syksy harmaana ja pimeänä.
Olen yrittänyt miettiä keinoja helpottaa aikatauluani, jotta jaksaisin paremmin. Lähteminen on kaikkein vaikeinta, joten kun kerran joudun raahautumaan liikkeelle, yritän saada mahdollisimman paljon aikaan yhdellä lähtemisellä.
Tiedän: olen onnekas, kun arkeni on sen verran väljää, että pystyn vaikuttamaan asiaan itse niin paljon. Vaan en tiedä: toisaalta mietin, että selkeä jokapäiväinen rutiini voisi olla helpompi. Kun asia olisi niin yksinkertainen, että joka päivä tiettyyn aikaan on lähdettävä vaikka töihin, niin sitten sitä lähtee vaikka väkisin. Kun taas minä mietin joka lähtöä erikseen että mihin aikaan taas pitikään olla missäkin ja kuinka pitkään pystyn venyttämään lähtöä, että ehdin vielä ajoissa.
Olen iloinen, että olen saanut pidettyä kiinni kuntosalirutiinista. Se tarkoittaa kohdallani kuntosalilla käymistä kerran viikossa, ja olen tyytyväinen siihen. Näin torstaisin, kun tulen töistä kuuden-seitsemän maissa, Mies odottaa jo valmiina hoputtamaan, että nyt äkkiä kamat kasaan ja voileipä naamaan, nyt lähdetään, ja niin minä kiltisti tottelen ja Mies heittää minut kuntosalille samalla kun menee itse salibandytreeneihin. Se on hyvä. Kun saan itseni sinne, treenaan kyllä kunnolla ja palkitsen itseni hetkellä omien ajatusten ja kirjan kanssa infrapunasaunassa, ja Mies tulee vielä hakemaankin omien treeniensä jälkeen. Tajusin kuitenkin lähipäivinä, että tarvitsen enemmän raitista ilmaa. Kävelin ennen paljon enemmän, nyt vain kuljen paikasta A paikkaan B bussilla tai autolla. Yhtenä sunnuntai-iltapäivänä valitin äitille WhatsAppissa, että olen kuolemanväsynyt ja haukottelen niin, että naama repeää ja kahvia menee litroittain. Silloin äiti komensi minut kävelylle, vaikka vain lyhyelle. Ja oikeassahan äiti oli, kuten (melkein) aina, kun tein työtä käskettyä ja kävelin lähipuistoon ja takaisin (tämä vei noin 10 minuuttia), olin paljon virkeämpi. Eli vähän ulkoilua pitäisi saada viikkoaikatauluun lisättyä.
Anteeksi, tämä teksti on varmaan kuolettavan tylsää luettavaa. Mutta nyt hyödynnän itsekkäästi blogin "päiväkirja"-ominaisuutta ja selkeytän omia ajatuksiani.
Tavoitteita tuleville päiville:
Joo, ehkä tää tästä. Vielä jotain positiivista: se viime postauksesta puuttunut kuva melkein valmiista neuletakista!
En selvästikään ole ainoa, joka on poikkeuksellisen väsynyt tänä syksynä. Moni valittaa samaa. Jonkun kanssa spekuloitiin, että mahtaakohan johtua huonosta kesästä. Ei oikein päässyt varastoimaan energiaa ja sitten yhtäkkiä alkoikin jo syksy harmaana ja pimeänä.
Olen yrittänyt miettiä keinoja helpottaa aikatauluani, jotta jaksaisin paremmin. Lähteminen on kaikkein vaikeinta, joten kun kerran joudun raahautumaan liikkeelle, yritän saada mahdollisimman paljon aikaan yhdellä lähtemisellä.
Tiedän: olen onnekas, kun arkeni on sen verran väljää, että pystyn vaikuttamaan asiaan itse niin paljon. Vaan en tiedä: toisaalta mietin, että selkeä jokapäiväinen rutiini voisi olla helpompi. Kun asia olisi niin yksinkertainen, että joka päivä tiettyyn aikaan on lähdettävä vaikka töihin, niin sitten sitä lähtee vaikka väkisin. Kun taas minä mietin joka lähtöä erikseen että mihin aikaan taas pitikään olla missäkin ja kuinka pitkään pystyn venyttämään lähtöä, että ehdin vielä ajoissa.
Olen iloinen, että olen saanut pidettyä kiinni kuntosalirutiinista. Se tarkoittaa kohdallani kuntosalilla käymistä kerran viikossa, ja olen tyytyväinen siihen. Näin torstaisin, kun tulen töistä kuuden-seitsemän maissa, Mies odottaa jo valmiina hoputtamaan, että nyt äkkiä kamat kasaan ja voileipä naamaan, nyt lähdetään, ja niin minä kiltisti tottelen ja Mies heittää minut kuntosalille samalla kun menee itse salibandytreeneihin. Se on hyvä. Kun saan itseni sinne, treenaan kyllä kunnolla ja palkitsen itseni hetkellä omien ajatusten ja kirjan kanssa infrapunasaunassa, ja Mies tulee vielä hakemaankin omien treeniensä jälkeen. Tajusin kuitenkin lähipäivinä, että tarvitsen enemmän raitista ilmaa. Kävelin ennen paljon enemmän, nyt vain kuljen paikasta A paikkaan B bussilla tai autolla. Yhtenä sunnuntai-iltapäivänä valitin äitille WhatsAppissa, että olen kuolemanväsynyt ja haukottelen niin, että naama repeää ja kahvia menee litroittain. Silloin äiti komensi minut kävelylle, vaikka vain lyhyelle. Ja oikeassahan äiti oli, kuten (melkein) aina, kun tein työtä käskettyä ja kävelin lähipuistoon ja takaisin (tämä vei noin 10 minuuttia), olin paljon virkeämpi. Eli vähän ulkoilua pitäisi saada viikkoaikatauluun lisättyä.
Anteeksi, tämä teksti on varmaan kuolettavan tylsää luettavaa. Mutta nyt hyödynnän itsekkäästi blogin "päiväkirja"-ominaisuutta ja selkeytän omia ajatuksiani.
Tavoitteita tuleville päiville:
- yritä saada aikaan säännöllinen unirytmi (tarkoittaa ennen kaikkea aamuherätystä!)
- syö säännöllisesti ja terveellisesti
- pidä kiinni kuntosalirutiinista
- yritä lähteä edes pienelle lenkille vähintään 2 kertaa viikossa
- muokkaa viikkoaikataulua siinä määrin kuin mahdollista (lähtemiset minimiin!)
Joo, ehkä tää tästä. Vielä jotain positiivista: se viime postauksesta puuttunut kuva melkein valmiista neuletakista!
maanantai 2. lokakuuta 2017
Plääh
Kertokaa joku, miten saan lisättyä kuvia iPadilta blogiin! En mielelläni myöntäisi olevani näin tyhmä, mutta en keksi miten se onnistuu ja olen tosi turhautunut sen takia.
Olen ollut tosi alamaissa viime aikoina, ja se pelottaa kun lokakuu vasta alkoi. Masentava syksy. Yleensä tykkään tästä vaiheesta, mutta tänä vuonna haluaisin nukahtaa nyt ja herätä huhtikuussa. Tai tehdä huhtikuuhun asti sitä, mitä parhaillaankin: löhötä sohvalla iPadin, neuleen ja Netflixin kanssa. Uudessa Gilmoren tytöissä juodaan paljon viskiä.
No, olen kyllä neulonut paljon. Olisin halunnut tähän kuvan neuletakista, jossa on melkein kappaleet valmiina, mutta kun ei onnistu niin ei onnistu. Yhdet polvisukat ja yksi kaulahuivi odottavat lisäkeriä ja yksinäinen sormikas inspiraatiota.
Olen myös lukenut. Paljon. Siis mun mittakaavassa paljon, en ole ihan lähiaikoina liittymässä 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Voisin ehkä mainita joitakin kirjoja erikseen, mutta en nyt.
Sain sentään laitettua pyykit kuivumaan. Siinä tämän päivän saavutus.
Olen ollut tosi alamaissa viime aikoina, ja se pelottaa kun lokakuu vasta alkoi. Masentava syksy. Yleensä tykkään tästä vaiheesta, mutta tänä vuonna haluaisin nukahtaa nyt ja herätä huhtikuussa. Tai tehdä huhtikuuhun asti sitä, mitä parhaillaankin: löhötä sohvalla iPadin, neuleen ja Netflixin kanssa. Uudessa Gilmoren tytöissä juodaan paljon viskiä.
No, olen kyllä neulonut paljon. Olisin halunnut tähän kuvan neuletakista, jossa on melkein kappaleet valmiina, mutta kun ei onnistu niin ei onnistu. Yhdet polvisukat ja yksi kaulahuivi odottavat lisäkeriä ja yksinäinen sormikas inspiraatiota.
Olen myös lukenut. Paljon. Siis mun mittakaavassa paljon, en ole ihan lähiaikoina liittymässä 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Voisin ehkä mainita joitakin kirjoja erikseen, mutta en nyt.
Sain sentään laitettua pyykit kuivumaan. Siinä tämän päivän saavutus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)