lauantai 14. huhtikuuta 2018

Mitä laukustani löytyy?

Rakastan listoja. Teen niitä sekä tosi tärkeistä että yhdentekevistä asioista. Siksi bullet journal on niin mun juttu! Jossain muistan nähneeni ”suomennoksen” bullet journalista, joka oli jotain tänne päin: ”listoihin perustuva päivyri”. En yhtään muista missä tuon näin ja sehän on todella kapeakatseinen selitys bujon merkityksestä, mutta jostain kai on lähdettävä. Sovitaanko, että joku keksi tuon suomennoksen ennen kuin perehtyi bullet journalin todelliseen potentiaaliin?

Mulle bullet journal on yhdistelmä kalenteria, to-do-listaa ja elämänhallintaopasta by me, myself & I.  Mun oma elämä on sattumalta bullet journalin kannalta herkullisen vaihtelevaa, koska se sisältää normaalin arjesta selviytymisen lisäksi sekä vaihteleva-aikatauluista työtä että vapaaehtoistyötä, jonka aikataulun määrittelen itse sen mukaan, miten muut asiat kalenteriin asettuu. Ja koska olen boheemin unohtelevainen, muistilistat sinne tänne vain koristelevat koko homman. (Eikö vain että on tosi siistiä määritellä itsensä ”boheemiksi” sen sijaan, että sanoisi suoraan olevansa lahopää?)

Yläasteiässä opettelin rotlan ”lompakko, kännykkä, avaimet, rasva, harja, penaali, kalenteri, meikit, siteet” joka-aamuisen koululaukun pakkaamisen avuksi. Myöhemmin en enää jaksanut kantaa hiusharjaa ja meikkejä mukana, mutta mulla oli pieni pussukka, johon sisältyi käsivoide, särkylääke, laastareita, terveysside ja/tai tamponi, ehkä kosteuspyyhe ja muita enemmän tai vähemmän tarpeellisia tarvikkeita. Se korvasi ainakin rasvan ja siteet alkuperäisestä listastani ja on viimeistään viime vuosina saanut nimen ”säläpussi”.

Nykyään mantrani on ”lompakko, kännykkä, avaimet, säläpussi, vesipullo, iPad”. Jos ne ovat mukana, pärjään vaikka jotain muuta unohtuisi. Lompakko, kännykkä ja avaimet ovat ne kaikkein tärkeimmät!

Mielenkiintoinen uusi näkökulma pakkauslistoihin oli lukemani kirjoitus katastrofeihin valmistautumisesta: meillä päinhän ei suurta vaaraa maanjäristyksistä, tsunameista tai hirmumyrskyistä ole, mutta eihän nykypolitiikasta tiedä! On sitä ennenkin jouduttu kodeista lähtemään yhtäkkiä yllättäen täällä Suomessakin, miksei nykyäänkin? Tämä ei tietenkään liity siihen, mitä pakkaamme laukkuihimme päivittäin, vaan ”katastrofireput” pitäisi olla erikseen valmiina, helposti napattavissa mukaan, kun tilanne vaatii.

Olen huomannut, että moni nainen kulkee viikkokausia siirtäen aina välttämättömät tavarat uuteen laukkuun, niin että moni tavara on ”varmaan jossain toisessa laukussa”. Minä en pysty siihen. Joskus aiemmin kirjoitinkin kokemuksistani konmari-ideologiaan liittyen ja kerroin, että mulle sopii tapa tyhjentää laukku aina kotiin tullessa. Se on jäänyt arkeen. Jos en tavallaan ”nollaa” tilannetta illalla ja aloita alusta aamulla, unohdan 97% varmuudella jotain.



perjantai 23. maaliskuuta 2018

Itsensä rakastamisesta

"If we really love ourselves, everything in our life works" -Louise Hay


Aiemmin tällä viikolla mietin itsensä rakastamisen merkitystä. On sanottu, että pitäisi rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään.  Myös monien toimivaksi kokema ohje parisuhteeseen on, että pitäisi rakastaa puolisoaan kuin itseään. Silti olen usein miettinyt, että mitä se oikeastaan tarkoittaa, kun moni yhteiskunnan ongelmista johtuu siitä, että ihmiset rakastavat enemmän itseään kuin mitään muuta. 

Eilen oivalsin jotain. Rakkaushan on pohjimmiltaan myötätuntoa. Mitä on myötätunto itseä kohtaan?Eikö se ole sitä, että ymmärtää omat tarpeensa niin syvällisesti, että oivaltaa, mitä todella tarvitsee ja mitkä asiat ovat sellaisia, mitkä todella lisäävät minun, itseni, onnellisuutta?

Tästä seurasi se varsinainen oivallus: kun ihminen ymmärtää, mikä hänelle itselleen on onnellisuuden kannalta tärkeintä, hän pystyy myös todella asettumaan toisen asemaan ja ymmärtämään, mikä häneltä mahdollisesti puuttuu. Hän ei välttämättä pysty poistamaan tuota ongelmaa, mutta hän pystyy suhtautumaan siihen aidosti myötäeläen. Empatia, jonka yksi määritelmä kuuluu: ”sinun tuskasi minun sydämessäni”, on mielestäni jaloimpia tavoitteita, joita ihminen voi ihmissuhteissaan itselleen asettaa. 

Henkisten sairaustilojen alla se, mitä itse todella tarvitsee, usein hämärtyy. Sen takia myös toisten ongelmien ymmärtäminen hämärtyy. Koska jos ei ymmärrä omaa tunnemaailmaansa, ei voi ymmärtää myöskään toisten tunnemaailmaa.

Edellä mainittujen havaintojen johdosta pidän ohjetta ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” älykkäänä, ja, ottaen huomioon että tätä ohjetta on jaettu eteenpäin jo kauan ennen nykyisiä psykologisen lääketieteen kehitystä, suorastaan nerokkaana!

Olisipa sen noudattaminen helppoa! Mutta itselleni ei ainakaan ole. Oma masennukseni on lähinnä lievän ja keskivaikean välillä, mutta se, mihin se nimenomaan ensisijaisesti vaikuttaa, on juurikin kykyni nähdä oma arvoni. Voitte kuvitella loput. 

Tiedän, että ole ainoa. Otan tavoitteekseni itseni rakastamisen sen takia, että pystyn rakastamaan muita sen ansiosta. Lähteekö kukaan muu mukaan?

torstai 15. helmikuuta 2018

Luettu kirja: Affinity Konar - Elävien kirja

Luin kirjan. Se oli ihana ja kamala.

Seurailen jonkin verran kirjablogeja, ja aina kun jokin esiteltävänä oleva kirja vaikuttaa mielenkiintoiselta, merkkaan sen itselleni ylös aina vain kasvavaan lukulistaan. Lista alkaa olla sen verran pitkä, että vaikka se lakkaisi kasvamasta juuri tänään, mutta menisi silti vuosia kaikkien kirjojen lukemiseen. En myöskään millään voi muistaa enää jälkikäteen, millä perusteella olen minkäkin kirjan listaan lisännyt.

Tästä listasta sitten valitsen jotakuinkin summanmutikassa, usein jopa arvon, kirjoja kulloiseenkin lukuvuoroon. Niinpä sitten tälläkin kerralla huomasin vasta kirjastosta poistuessani valinneeni joululoman mökkiluettavaksi kaikkea muuta kuin kevyen kirjan. Riittänee, kun mainitsen, että takakansiteksti sisältää nimet "Auschwitz" ja "Josef Mengele".

Kirja on järkyttävä ja lumoava. Se on kaunistelematon, mutta ei sorru mässäilyyn. Kirjasta kauniin tekee toivon pysyvyys ja lapsen viaton näkökulma.

Kirjan loppupuolella minulle tuli paha mieli kostonhalun voimakkaasta läsnäolosta, niin luonnollinen kuin tuo tunne varmasti kirjan henkilöille olikin. Mutta sitten vastaan tuli tämä kohta:

"Koko maailma ehkä halusi pakkomielteenomaisesti kostaa. Mutta omasta puolestani tiesin, että halusin antaa anteeksi. Kiduttajani ei pyytäisi minulta koskaan anteeksi - se oli täysin varmaa - mutta tiesin, että se voisi olla ainoa todellinen voima, joka minussa vielä oli, keino säästyä hänen kynsistään, otteelta jonka tunsin lähelläni joka aamu kun heräsin."

 Tämä kirja piti lukea, ja olen iloinen että tein sen.