torstai 9. maaliskuuta 2017

Helmikuun helmineule




Ohje: Mariomyssy, muokattu
Lanka: Drops Fabel, kaksinkertainen 70 g



En tehnytkään helmineulesukkia. Tein pipon. Ja voi tauti, miten voi helmineulepipon tekeminen osoittautua näin kompleksiseksi! Tai sitten olen vain tyhmä.

Käytin pohjana Mariomyssyn ohjetta, mutta muutin sileän neuleen helmineuleeksi. Multa meni ikä ja terveys ennen kuin oivalsin, että pyörönä ja parittomalla määrällä silmukoita minun tarvitsee vain neuloa *1o 1n* koko pipon ajan ja helmineule syntyy itsestään. Muutaman ekan kierroksen yritin jotain ihme kommervenkkeja ja alareuna on virheitä täynnä ja tietenkin olin liian laiska purkamaan, kun itselle tein. Oikeasti olen ihan älykäs, olen olen! Ja olen tehnyt helmineuletta aiemminkin, uskokaa tai älkää.

Mariomyssyhän on loistava peruspipon ohje, mutta helmineule pilasi yhden sen parhaista ominaisuuksista, nimittäin kauniit ja tasaiset kavennukset. Helmineule "pakotti" kaventamaan puolet harvemmin kaksi silmukkaa kerrallaan, minkä seurauksena kavennukset muodostavat "kulmia" päälaelle.

Ja sitten vielä yksi juttu: tuo kuva on surkea. En ollut edes kastellut pipoa ennen kuvan ottamista. Ei se nyt enää ihan noin kamalan epätasainen muhkura ole. Kyllä se käytössä on ollut!

Tämä siis valmistui jo aikoja sitten, jo helmikuun alkupuolella. Tuon jälkeen olen saanut valmiiksi myös yhdet sukat ja yhdet säärystimet, ja lahjahihatin on puikoilla. Niistä myöhemmin. Viivun maaliskuun neulehaaste on seuraavanlainen:





Olin ensin ihan että äh, en mä käytä pinterestiä! Mutta sitten menin kuitenkin katsomaan ja löysin tämän! Mies tarvitsisi edelleen ne sukat ja itsellä olisi tarve pannalle, tuo voisi näyttää hyvältä kummassa vain... Katsotaan mitä tulee.

Surkeiden sattumusten sarja

Tarvitsen yhtä hakemusta varten passikuvan kokoisen kuvan itsestäni ja mietin eilen, onko vielä olemassa sellaisia valokuva-automaatteja kuin joskus. No, Mr. Google tietää, ja kävi ilmi, että Turusta löytyy vielä yksi ja se on rautatieasemalla. Sehän sattui sopivasti, mietin, koska keskiviikkoinen muskarini on juuri ihan rautatieaseman vieressä, joten voin käydä työmatkalla ottamassa kuvat. Ongelma oli siinä, että töiden jälkeen minulla olisi kiire, joten asia piti ehtiä hoitaa ennen muskaria. Ja tietenkin kello oli jo niin paljon, että juuri ja juuri ehtisin yhtä aikaisempaan bussiin kuin normaalisti. No, osa ruuasta jäi pöydälle kun en ehtinyt syödä sitä loppuun, mutta sain itseni kasaan ja ehdin bussiin. Sitten oli vielä toinen ongelma: nettisivun mukaan automaatti toimisi 1 ja 2 euron kolikoilla. Eli menin bussilla keskustaan, juoksin pankkiautomaatille nostamaan kaksikymppiä (oikeesti, mikä siinä on niin vaikeeta et sais ne kympit automaatteihin??) ja kauppaan ostamaan jotain pientä ja pyytämään vaihtorahat kolikoina. Sitten toiseen bussiin, jolla menin sen muutaman pysäkinvälin rautatieasemalle ja siellähän se automaatti nurkassa tönötti. Istuin automaattiin ja tuijotin hetken hiljaa tekstiä "vain korttimaksu". En kiroillut, maksoin kortilla, sain kuvani ja ehdin vielä töihinkin oikein mukavasti.

Eilispäivä oli alkanut ylimääräisellä ajelulla Saloon ja takaisin. Syy tähän on se, että sunnuntaina matkalla Helsingistä kotiin unohdin lompakkoni Lohjan ABC:lle. Tajusin sen kotipihassa. Tai en oikeastaan tajunnut, vaan aavistin. Jotenkin aloin uumoilla, että lompakkoni ei ole repussa. Menin sisään ja tarkistin repun, eikä se ollut siellä. Mies kävi vielä tarkistamassa, olisiko se autossa, mutta tiesin jo ettei se olisi. Olin jättänyt sen Lohjan ABC:n vessaan, siihen lavuaarin reunalle. Soitin Lohjalle, ja siellähän se oli. Olisiko minulla lähipäivinä asiaa Lohjan suunnalle, että voisin hakea sen? No ei todellakaan. Pyysin postittamaan sen ja ABC:n työntekijä suostui varsin vastahakoisesti, mikä on täysin ymmärrettävää, koska onhan se aika riskaabelia semmoinen. Seuraavana aamuna mulle kuitenkin soitettiin uudelleen ja kerrottiin, että Lohjalta olisi lähdössä myymäläpäällikkö tai joku vastaava Salon ABC:lle, joten pystyisinkö hakemaan lompakkoni sieltä, jos hän veisi sen mukanaan? Tietty sattui olemaan vielä juuri se viikko, jolloin minun ja Miehen aikataulut menee niin totaalisesti ristiin, että mun on tosi vaikeaa saada auto käyttööni, mutta sanoin että järjestän asian. Olihan tuo nyt aika paljon parempi ajatus kuin se, että laitetaan lompakko kustin poljettavaksi. Ja niin sitten ajoin eilen aamulla Saloon ja takaisin ennen Miehen töihin lähtöä, sain lompakkoni takaisin ja paljon syytä olla kiitollinen hyvästä asiakaspalvelusta.

Syy sunnuntaiseen huolimattomuuteen ja siitä seuranneeseen lompakon unohtumiseen saattoi olla siinä, että olin melkein tappanut ihmisen käsivoiteellani aiemmin samana päivänä. Sellainen saa ihmisen helposti vähän pois tolaltaan. Olin viikonlopun Helsingissä työhöni liittyvässä koulutuksessa, ja sunnuntaina palatessamme ruokatunnilta otin esille Body Shopin Moringa-käsivoiteeni, jossa on aivan ihana, mutta todella voimakas tuoksu. Olin läästimässä sitä kuiviin käsiini juuri, kun kouluttajamme astui huoneeseen. Hän muuttui valkoiseksi, sanoi "Sun... sun..." ja juoksi takaisin käytävään. En ole ennen nähnyt astmakohtausta, ja voin kertoa, että se on pelottavaa. Tässä yksi nainen, joka ei enää koskaan suhtaudu välinpitämättömästi kehotuksiin välttää voimakkaasti hajustettuja tuotteita. Moringa lensi roskiin.

Viime viikon maanantaina raivosin pää sauhuten ihmisten tyhmyydelle. Turun liikennekulttuuri on jotain aivan kammottavaa. Tuntuu, ettei millään muulla ole väliä kuin sillä, että MINÄ pääsen eteenpäin. Olin tulossa kaupasta, ja tuossa ihan lähellä kotia on yksi suojatie ilman valoja. Näin jo kaukaa, että suojatien reunassa seisoi n. 12-vuotias poika odottamassa yli pääsyä, joten jarrutin ja pysähdyin suojatien eteen. Pysähdyttyäni vastaantulevista autoista neljä (!!!) ajoi vain suojatien yli pysähtymättä! Välkytin valoja, että ne ääliöt tajuaisivat että siinä oli suojatie, mutta vasta viides pysähtyi. Aivan käsittämättömiä idiootteja. Haluaisin tietää, mikä heidän mielestään on riittävä määrä suojatielle kuolleita lapsia. Mikä numero on hyvä? Huh, taas alkaa syke nousta.

perjantai 24. helmikuuta 2017

Sellisti nimeltä Eicca

En tiedä, onko mulla lukijoita, koska kukaan ei ikinä kommentoi (vinks, vinks!), mutta jos oletetaan että on niin jotakuta on saattanut jossain vaiheessa hämmentää nimimerkkini Eicca yhdistettynä siihen faktaan, että olen sellisti. Siispä tämä asia saattaa kaivata hieman lisävalaistusta.

Jos asiassa joku ongelma on, se lienee siinä, että on olemassa toinenkin suomalainen Eiccaksi itseään kutsuva sellisti, ja melkoisen kuuluisa sellainen. Eli kysymys kuuluu, olenko minä nyt sitten jonkinlainen Wannabe-Toppinen? Ja tylsääkin tylsempi vastaus on ei, vaikka Toppinen ihan kova jätkä onkin ja vaikka Apocalypticaa ihan pikkuisen (osittain, mutta vain osittain periaatteesta) fanitankin.

Olen ollut Eikka aivan taaperosta asti, kun en osannut sanoa nimeäni oikein ja sanoin Eikka. Todella monet kutsuvat minua Eikaksi, ei vain perheenjäsenet vaan myös kaverit, pomo ja vähän kaukaisemmatkin tutut. Olen ollut 4-vuotiaasta asti sellisti, mutta Eikka vielä kauemmin. Olin aivan järkyttynyt joskus kouluikäisenä kun sain tietää, että Eikka-lempinimi yhdistetään useimmin miespuolisiin, mutta päätin antaa sen olla häiritsemättä itseäni. Se oli ja on kuitenkin niin erottamaton osa minua, että olisi teeskentelyä yrittää olla jotain muuta. Sitä en muista, milloin aloin kirjoittaa lempinimeni kahdella ceellä. Muistan kyllä yhden asiayhteyden, jossa se on ollut muodossa Eigga.

Kuulin Eicca Toppisesta ensimmäisen kerran vuonna 1997, kun olin 11-vuotias. En ymmärtänyt raskaasta rockista tuolloin vielä mitään, mutta Nothing Else Matters neljällä sellolla kuulosti mielestäni hienolta. Ja tuntui samaan aikaan sekä hauskalta että vähän uhkaavalta, että on toinenkin Eicca-niminen sellisti.

Hauska juttu muuten, mulla on nyt yksi 9-vuotias sello-oppilas, jota myös kutsutaan Eikaksi. Eli sellisti-Eikkojen jatkumo ei ole katkeamassa ihan vielä.

Nykyään lisään nimimerkkiini usein nimen Pote (EiccaPote), ja Ravelryssä olen Pote86. Pote on nimi, jolla mieheni on kutsunut minua jo ainakin 10 vuotta. Siihen liittyy joku tosi romanttinen ja suloinen tarina, jota kukaan ei enää muista. Jotain sellaista siihen liittyi, että olen vähän niinkuin Peto muttei sinne päinkään. Nää on näitä juttuja, joita on turha edes yrittää selittää muille...

Sen verran on kyllä sellisti-Eiccaudesta vielä mainittava, että heiluu mullakin tukka soittaessa. Ainakin joskus.