sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Soitonopettajan rooli lapsen elämässä

NYT kirjoitan siitä, mitä minun piti jo aikoja sitten, kun aloin kirjoittaa työstäni.

Työni sellonsoitonopettajana on osoittautunut paljon monipuolisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi kuin olin koskaan osannut odottaa. Nyt kahden viime vuoden aikana sellonsoiton lisäksi opetusohjelmaani on tullut myös muskareita ja musiikinteorian opetusta, ja monipuolisuus on vain kasvanut.

Tosi paljon minua on mietityttänyt soitonopettajan rooli pienen, alakouluikäisen tai sitä nuoremmankin lapsen elämässä. Tämä asia vyöryi tajuntaani erityisesti keväällä 2014, jolloin yhtäkkiä tajusin jotain: minulla oli tuona keväänä 6 sello-oppilasta, ja iältään he olivat 3-6-vuotiaita. Heistä yksikään ei asunut molempien biologisten vanhempiensa kanssa! Se kolahti jotenkin tosi voimakkaasti. Vielä silloin, kun olin itse ala-asteella, luokallani oli kyllä eroperheiden lapsia, mutta he olivat ehdottomasti poikkeus. Muistan, että oli tilanteita, jolloin opettaja kertoi, että sen ja sen luokkatoverin vanhemmat olivat juuri eronneet, joten kyseistä kaveria kohtaan piti osoittaa aivan erityistä huomaavaisuutta ja myötätuntoa. Nyt tuntui, että tällaiset perheet olivat melkeinpä yleisempiä kuin "normaalit" perheet.

Olen itse "ehjästä" perheestä, vanhempani ovat olleet naimisissa 48 vuotta ja minä ja kaikki sisarukseni olemme syntyneet avioliiton sisällä. En todellakaan tarkoita sanoa, etteivätkö uusperheiden ja yksinhuoltajien lapset voisi olla tasapainoisia ja onnellisia, mutta onhan se toki fakta, että tällaiset perheet kokevat aivan erilaisia haasteita kuin meidän perheemme tapaiset perheet. Ja lapset ovat todella herkkävaistoisia. He vaistoavat heti, jos vanhemmilla asiat ovat huonosti, ja reagoivat siihen, ja miettivät asioita paljon syvällisemmin kuin me aikuiset osaamme ajatellakaan. Mielestäni hyvä esimerkki asiasta on se, miten siskoni suhtautui muuttoomme maaseudulta kaupunkiin 90-luvun alussa. 80-luvun alkupuolella vanhempani, joilla oli tuolloin 3 lasta, päättivät rakentaa talon Paimioon, 25 km päähän Turusta Helsingin suuntaan. Minä en ollut tuolloin vielä syntynyt, synnyin heidän asuttuaan 3 vuotta Paimiossa. Rakennusprojektissa oli alusta lähtien ongelmia. Vanhempani saivat kuuluisan Arava-lainan, jonka ehdot paukkuivat heti alusta lähtien poikkeukselllisen sateisen kesän takia (v. -83 ymmärtääkseni), joka hidasti rakennuksen edistymistä. Perheeni eli muutenkin nousukauden optimismissa, ja 80-90-lukujen vaihteen lama romahdutti täysin taloutemme, koska äitini yritys meni konkurssiin ja jo valmiiksi tiukilla oleva taloutemme ajautui ahdinkoon. Vanhempani olivat takaajina äitini yhtiökumppanin lainassa ja voitte arvata loput. Mutta erikoinen piirre tilanteessa oli eri tavat, joilla minä, 6 v.  ja siskoni 11 v.  reagoimme asiaan. En todellakaan tiedä, onko syynä se, miten vanhempani kertoivat asioista vai ero minun ja siskoni käsityskyvyssä, tai jossain tiedostamattomassa tunneperäisessä valmiudessa vastaanottaa asioita (laittaisin panokseni viimeisimpään vaihtoehtoon), mutta kun meidän oli pakko myydä talomme ja muuttaa vuokralle Turkuun, minä sanoin kaikille kavereille ja niiden perheille, että meidän on pakko muuttaa, koska me tarvitaan rahaa. Sisko sen sijaan paljasti vasta monta vuotta myöhemmin, ettei kyennyt koskaan ymmärtämään, miksi tuo siirto piti tehdä, ja tunsi sen olevan jopa lähes suoranaisesti hänen kiusaamistaan (en todellakaan lähde tässä arvuuttelemaan hänen, murrosikäisen tytön, todellista tunnemaailmaansa tuohon aikaan, mutta haluan korostaa meidän erilaista suhtautumistamme asiaan ja sen selviämistä koko perheelle vasta paljon myöhemmin, kun asiaa pystyttiin arvioimaan objektiivisemmin).

Pointti edellä olevassa tarinassa on se, että on tosi vaikeaa pysyä kärryillä lasten ajatusmaailmasta ja tunne-elämästä, ja vastata noihin haasteisiin tasapainoisella tavalla kaiken arjen myllerryksen keskellä, ihan jo "normaalissa" kahden vanhemman ja heidän lastensa perheessä. Siihen vielä voidaan lisätä se, miten nykyään jo alakoululaiset kokevat esimerkiksi ulkonäköpaineita, suorituspaineita ja painetta kuulua joukkoon, vaikka joukko olisi joukko idiootteja. Nostan hattuni jokaisen isän ja äidin edessä. Jos tuohon haasteeseen lisätään vielä uusperhe tai yksinhuoltajuus, puhutaan todellisista sankareista. Ansaitsisitte Nobel-palkinnon pelkästään siitä, että jaksatte edes yrittää. Samoin mielestäni jokainen nuori, joka nykymaailmassa jaksaa edes yrittää pitää omista periaatteistaan kiinni ja vastustaa ympäristön painetta silloin, kun ympäristö painostaa idiotismiin, ansaitsee Nobel-palkinnon. Mihinköhän saisi vietyä eteenpäin idean Nobel-palkinnon jakamisesta arjen sankareille?

Palatkaamme alkuperäiseen ajatukseen. 6 lasta, iältään 3-6-vuotiaita, yksikään ei molempien biologisten vanhempiensa kanssa asuvia. Toki tähänkin kategoriaan mahtuu monta tarinaa: Yhden äiti ja isä elivät suht sopusointuisesti, lapsi sai elää molempien kanssa tasapuolisesti ja yhteiselo sujui. (Mainittakoon tässä kohtaa, että kuulin kerran eroperheestä, joka teki seuraavanlaisen ratkaisun: Perheen talo oli aina lasten koti. Eronneet vanhemmat asuivat viikon talossa, viikon muualla. Vanhempien nais- ja miesystävien tuonti taloon oli kielletty, kunnes suhde oli todella vakiintunut. Näin lasten elinympäristö oli vakaa ja tuttu, vaikka vanhempien elämä muuttui. Arvostan.) Toisaalta joukossa oli yksinhuoltajaäiti, jonka mies oli kuollut äkillisesti oppilaani ollessa puolivuotias. Ja sitten oli Oppilas. Oppilas ei ollut erityisen lahjakas, mutta sitäkin innokkaampi. Häntä oli ihana opettaa, koska vaikka hänen edistymisensä oli hidasta, niin onnistumisen hetket toivat sitäkin suurempaa iloa sekä oppilaalle että opettajalle. Mutta Oppilaan soittotunnit olivat perjantaisin, ja monesti soittotunnin jälkeen Oppilaan isä tuli hakemaan Oppilaan viikonlopuksi luokseen. Minulla ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, etteivätkö sekä isä että äiti rakastaneet lastaan suuresti ja vilpittömästi, mutta kun näet 4-vuotiaan lapsen kehittävän juonia sen eteen, miten hän voisi siirtyä äidin hoivista isän hoiviin ilman, että isä ja äiti joutuvat näkemään toisiaan, se sattuu. Pahasti.

Tuo nimenomainen tilanne sai minut miettimään uudelleen rooliani pienen sello-oppilaan elämässä. Tietenkin useimmat eroperheiden vanhemmat ajattelevat lastensa parasta ihan niin kuin "ehjien" perheidenkin vanhemmat! Mutta fakta on, että lapsien, jotka ovat vaikkapa viikot äidin luona ja viikonloput isän luona, elämä on hajanaisempaa. Ja vaikka tuossa tilantessa olevat isät ja äidit kuinka pyrkisivät ajattelemaan lapsensa parasta, he eivät useimmiten pysty korjaamaan sitä tosiasiaa, että lapsen arkielämä on särkynyttä. On elämä isän luona ja elämä äidin luona. Ja mitä on yksittäinen sellonsoitonopettaja sen keskellä? Se on yksi pysyvä asia. Jotain, joka toistuu viikosta toiseen.

Se on uskomattoman tärkeä asia. Minä en missään tapauksessa kuvittele voivani astua jollain tavalla vanhempien asemaan. Mutta se mihin pystyn, on se, että kuuntelen lapsia. On lapsia, jotka mielellään höpöttäisivät koko tunnin. Niillä tunneilla yritän löytää tasapainon kuuntelemisen ja sen välillä, mihin minut on palkattu: sellonsoiton tai muun musisoinnin opettamisen. Mutta mielestäni on todella tärkeää kuunnella, mitä lapset haluavat kertoa. Lapset nykymaailmassa ovat niin suuren paineen alaisina, että sen kestäminen purkamatta sitä mihinkään on katsottava ylivoimaiseksi. Jos minä olen lapsen silmissä niin suuren luottamuksen arvoinen, että hän kertoo minulle paineistaan, koen olevani etuoikeutettu. Ja toisaalta todella suuresti vastuullinen: on olemassa asioita, joista ei halua puhua vanhemmilleen, mutta jollekulle toiselle aikuiselle on helppo puhua. Se, että tuo aikuinen osaa arvioida, milloin tilanne menee ohitse ja milloin asia on paras ottaa puheeksi lasten vanhempien kanssa, on arvokas ominaisuus.

Yritän olla se aikuinen, jolle lapset tuntevat voivansa puhua ja joka osaa arvioida, milloin tilanteeseen tulee puuttua.

torstai 14. joulukuuta 2017

Työn iloa

Nyt kun minulla alkoi sopivasti 4 viikon loma, on hyvä hetki puhua töistä. Rakastan työtäni!

Viime postauksessani kirjoitin tyytyväisyyden vaikutuksesta onnellisuuteen. Tyytyväisyyteni työtilanteeseeni jäi tuolloin mainitsematta, mutta pakko sitäkin on sivuta, koska se on niin merkittävä asia, eikä suinkaan mikään itsestäänselvyys.

Olen koulutukseltani muusikko. Alaani liittyy paljon kaikkea ihanaa, mutta varjopuolena valitettavasti paljon kilpailuhenkeä, perfektionismia, kateutta ja kyynärpäätaktikointia. Nämä asiat eivät suinkaan ruoki tyytyväisyyttä. Olen aina ollut musta lammas porukassa, minä hassu kun en ole osannut olla laisinkaan kunnianhimoinen. Se ei valitettavasti ole tehnyt minusta immuunia musiikkimaailman vaikutukselle...

Kasvoin hyvin musiikkikeskeisessä ympäristössä. Tai en tiedä, onko se oikea sana. Mutta musiikki on aina ollut todella iso osa minun ja perheeni elämää. Kävin soittotunneilla 3-vuotiaasta lähtien. Oli se kai vapaavalintaista, mutta suoraan sanoen en tullut koskaan edes ajatelleeksi sitä vaihtoehtoa, että en kävisikään! Olin lukiossa, kun ensimmäisen kerran hoksasin, että minusta ei ole pakko tulla muusikkoa, ja se oli vapauttava tunne. Kyse ei ollut siitä, että minua olisi pakotettu johonkin, tai siitä, ettenkö olisi halunnut opiskella musiikkia. En vain ollut käsittänyt, että muitakin vaihtoehtoja on.

Lukiossa ja ammattikorkeakoulussa muusikoksi opiskellessani olin kärsin vakavasta masennuksesta tietämättäni ja itsetuntoni oli nollassa. Sopeuduin ajatukseen, että en ehkä tule koskaan tekemään muusikon töitä, ja yllätin itseni suuresti saamalla jalkani musiikkiteatterimaailman oven väliin jo ennen valmistumistani.

Soitin vuosina 2009-2016 yhteensä 5 peräkkäisessä produktiossa niin, että aina edellisen päättyessä tiesin jo seuraavasta. Opin luottamaan itseeni, ymmärtämään, että minun ei tarvitse mennä töihin näytös näytöksen jälkeen todistamaan, että olen tarpeeksi hyvä. RAKASTAN teatteria ja soittamista.

En ollut ajatellut, että opettaminen olisi minun juttuni. Olin tarkoituksella valinnut muusikkolinjan ammattikorkeakoulussa, en musiikkipedagogilinjaa. Oli minulla muutama yksityisoppilas opiskeluaikana. Mutta loppukesästä 2012 huomasin mol.fi-sivulla ilmoituksen pienestä yksityisestä musiikkikoulusta, joka etsi sellonsoitonopettajaa. Se houkutteli, koska siihen asti tein produktioiden välissä siivousta ja muita pätkähommia. Vakituinen, joskin osa-aikainen työ musiikin parissa oli paljon mielekkäämpi vaihtoehto. Hain hommaa, sain sen ja yllätyksekseni rakastuin. Nyt, 5 ja puoli vuotta työkokemusta ja kaksi opettajatutkintoa myöhemmin voin sanoa, etten enää tiedä, kumpaa olen enemmän: muusikko vai opettaja. Rakastan molempia.

Vuosi sitten tein kipeän ratkaisun. Kieltäydyin alkavasta teatteriproduktiosta ja keskityin pelkästään opettamiseen. Ajattelin, että se olisi väliaikainen ratkaisu, mutta tiesin ottavani riskin. Kun jalan vetää pois oven välistä, ovi voi mennä kiinni. Tällä hetkellä näyttää siltä, että se meni kiinni, ja se vähän sattuu. Toisaalta työaikatauluni on huomattavasti mukavampi näin, ja kuten sanoin, rakastan opettamista. Olen saanut siihenkin itseluottamusta ja välillä tuntuu että rakastan melkein liikaakin oppilaitani. On ne vaan niin ihania mukuloita.

Päädyin kirjoittamaan jotain aivan muuta kuin suunnittelin! Käykö teille muille bloggaajille sellaista? Joudun varmaan kirjoittamaan erikseen uudelleen siitä mistä piti!

maanantai 4. joulukuuta 2017

Onnellisuutta tyytyväisyydestä

Olen viime aikoina miettinyt usein tyytyväisyyden merkitystä. Tyytyväisyyttä on monenlaista ja siitä on hyötyä monessa asiassa. Itse olen yrittänyt kehittää tyytyväisyyttä erityisesti kahdesta eri näkökulmasta.

Tyytyväisyys siihen, mitä omistaa

Tämä on tosi tärkeää ottaen huomioon sen, minkälaisen vuoristoradan olemme käyneet läpi taloudellisesti ja mihin olemme sen jälkeen päätyneet. Meillä oli omistusasunto, kolmen huoneen sellainen. Oli uudehko bemari ja unelma menestyvästä liikeyrityksestä. Sitten mentiin alas ja lujaa, päädyttiin kahden vuoden sisällä parin väliaikaisratkaisun kautta vuokrayksiöön. Ja täällä ollaan edelleen 3 ja puoli vuotta myöhemmin. Viime keväänä, kun haimme velkajärjestelyä, meitä kehotettiin pohtimaan, voimmeko asua näin pienessä asunnossa koko velkajärjestelyn ajan, eli 3-5 vuotta. Velkajärjestely kun pystyy huonosti joustamaan muutoksiin tuloissa tai menoissa. Päätimme jäädä tähän, koska olemme viihtyneet ja pärjänneet tässä oikein mukavasti, ja toisaalta pienet asumiskustannukset toimivat eduksemme hakuprosessissa.

Velkajärjestely on nyt käynnissä, joten täällä ollaan ja täällä pysytään. Olemme tyytyväisiä ja onnellisia. Mielestäni näissä asioissa on mahdollista opetella tyytyväisyyttä. On tietenkin asioita, joita joskus kaipaan ja toivon. Toivon, että meillä olisi parveke. Toivon, että meillä olisi astianpesukone. Toivon, että meillä olisi makuuhuone, eikä pelkkä parvisänky. Toivon, että meillä olisi edes vähän alle 22-vuotias auto. Mutta ne jäävät kauaksi taakse verrattuna siihen, mitä meillä on. Meillä on lämmin, valoisa, kaunis koti. Meillä on mukava sohva, laadukas ruokailuryhmä, työnurkkaus, piano, sello ja kitara. Meillä on taulu-tv, joka ei ole uusinta mallia mutta toimii ja meillä on pelikonsoli, joka ei ole uusinta mallia mutta toimii. Meillä on toisemme. Meillä on kauniita, sopivia vaatteita, hyvää ja terveellistä ruokaa kaapissa ja valokuvia rakkaista ihmisistä vitriinissä ja pianon päällä. Meillä on tulot ja menot vihdoin tasapainossa. Tyytyväisyyttä opetellaan keskittymällä siihen, mitä on, sen sijaan että keskittyisi siihen mitä ei ole.

Sanovat sellaista ärsyttävää sananlaskua, että kun ei ole rahaa, niin ei ole rahahuoliakaan. Mutta on kyllä pakko sanoa, että se pitää aivan paikkansa. Siis nyt kun olemme vihdoin saaneet menomme täsmäämään tulojemme kanssa. Pienituloisuus, tai meidän kohdallamme velkataakka, vaatii valintoja. Tunnen ihmisiä, jotka elävät hyvin yksinkertaista, jopa askeettista arkea, mutta tekevät kerran vuodessa minun mittakaavassani suorastaan hulppean lomamatkan. Me teemme mieluummin toisin: meitä ei haittaa, jos emme pääse moneen vuoteen Tukholmaa kauemmas, mutta toivomme arjelta edes pientä joustavuutta. Sitä, ettei tarvitse panikoida, jos ystävä pyytää kahvilaan. Toisaalta sitä, ettei meidän tarvitse uhrata koko elämäämme työlle, vaan meille jää aikaa myös niihin asioihin, joita pidämme tärkeämpinä. Sen takia tyydymme pitämään muut elämisen kulut minimissään.

Tarkoitus ei ole arvostella kenenkään valintoja sen suhteen, mihin rahojansa käyttää, eikä antaa ymmärtää, että kaikki köyhyydessä elävät pystyisivät kohentamaan tilannettaan tekemällä oikeita valintoja. Me emme pitkään aikaan pystyneet. Mutta uskon, että kaikissa olosuhteissa voi kehittää tyytyväisyyttä, ja uskon, että tyytyväisyyden puute voi vaikeuttaa selviytymistä arjen haasteista ja ajaa ihmisen monenlaisiin ikäviin kierteisiin, joista on vaikea päästä eroon.

Tyytyväisyys itseen

Voi, tämä se vasta on vaikeaa. Me suomalaiset olemme kovin suorituskeskeistä ja perfektionistista porukkaa. Ja minä olen sieltä pahimmasta päästä.

Löysin joskus hyvän kirjoituksen, jossa kehotettiin miettimään omia tavoitteitaan seuraavasti: Ensin kirjoitetaan ylös, mitkä ovat tärkeimpiä arvojasi. Ne kertovat siitä, minkälainen ihminen haluaa olla. Esimerkiksi omalla kohdallani tärkeitä arvoja ovat muiden muassa tunnollisuus ja ahkeruus, perhe ja avioliitto, anteliaisuus ja vieraanvaraisuus. Kun isot arvot on listattu, aletaan purkaa niitä pienemmiksi tavoitteiksi. Esimerkiksi kun mietin tavoitteitani liittyen perheeseen ja avioliittoon, kirjasin ylös esimerkiksi, että haluan pitää yhteyttä perheenjäseniini, tarkentaen: käydä merkityksellisiä keskusteluja, eikä vain WhatsApp-chättäilyä. Toisaalta mietin, miten voin tukea miestäni, jolla on usein työstressiä ja rankka painolasti lapsuudestaan.

Tämä kaikki on kovin hyvää ja kaunista. Ja bullet journal on hyvä työkalu tällaiseen elämän pohtimiseen ja seurantaan. Tosiasia kuitenkin on, että kun alkaa miettiä, millainen ihminen haluaa olla, tavoitteiden listasta tulee loputon. Jopa ensimmäinen raakaversio listasta on PITKÄ. Eikä yksinkertaisesti ole realistista yrittää suorittaa niitä kaikkia kerralla. Jolloin elämänhallintavälineestä tuleekin rotko masennukseen ja tyytymättömyyteen.

Vaikeinta onkin tasapainon säilyttäminen. Miten kehittyä ihmisenä ilman että vaatii itseltään liikoja, miten antaa heikkoudet itselleen anteeksi olematta laiska, heikkoluonteinen ja saamaton? Siispä yritän kehittää tasapainoista tyytyväisyyttä itseeni. Kysykää 50 vuoden päästä, onnistuinko.